sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Big city life (+kuukausipäivä woop!)

Viikko on vierähtäny taas iha hirveen nopeesti, ja ennen ku huomattiinkaa on menny tasan kuukaus siitä, kun päästiin viimein matkaan. Toisaalta tuntuu, et kaikki on tapahtunu niin nopeesti, toisaalta täällä olo tuntuu taas vuosilta. Ja pitkä matka me ollaan ehitty tekeeki: Cairnsin pienestä backpackereiden ja muiden turistien “kyläyhteisöstä” tänne Brisbaneen, ihka oikeaan kaupunkiin on matkaa tehty sellaset 1700km, mikä vastaa puoltoista Hanko-Utsjoki väliä. Tie on vienyt vuorten ympäröimästä pienemmästä kaupungista maatilojen läpi sekä paratiisirantojen kautta pilvenpiirtäjien hallitsemaan suurkaupunkiin, kaikkea on koettu ja paljon on vielä suunnitelmia toteuttamatta.

Tähän väliin kerron pikasesti meidän reissusta Fraser Islandille, joka on siis maailman suurin hiekkasaari, jossa näkymää hallitsevat laajat hiekkadyynit sekä tiheä metsä. Kyseessä ei siis oo mikään pikkusaari, vaan pituutta saarella on oikeasti yli 120km. Voitte siis kuvitella sen hiekan määrän... Varhain perjantaiaamuna pakattii jeepit ja minä, Emmy sekä yks itävaltalaistyttö Julia saatiin sit porukan pienimpinä paikat auton takaosasta, jossa jalkatilaa oli meidänkin kokoluokkaan nähden niukasti. Samaan autoon mahtui myös norjalainen, pari saksalaista jotka oltii tavattu Cairnsissa aiemmin, sveitsiläispoika sekä suuripersoonallinen britti, josta tuli meidän henkilökohtainen kuljettaja (ajamiseen vaadittiin 21 ikää), eli erilaisia persoonia niinkin pieneen tilaan mahtuu paljon. Ajettiin lautalle hieman epävarmempaa kyytiä, kun pari vaihdetta ei suostunu oikeen tottelee ja muutenkin ohjattavuus on hieman erilaista normiautoon verrattuna. Saarella ei ajo ainakaan tasaantunut, kun kuljettiin kuoppaisia hiekkateitä paikasta toiseen. Meressä täällä(kään) ei kannata uida haiden sekä suurten aaltojen pelossa, mutta saarelta löytyy muutama makea, kirkasvetinen järvi, joista ainaki osasta pysty jopa juomaan. Toinen järvistä sijaitsi metsän reunalla keskellä hiekkadyynejä pienen kävelymatkan päässä rannalta ja siellä päästiin kokeilee jopa sandboardingii joka oli ihan huippua! Pelko kaatumisesta muuttu rennoksi menemiseksi, vaikka saatiin pari kertaa hyvät naurut eeppisistä epäonnistumisista. Ajettii myös saaren itäisellä rannalla, joka jatku silmänkantamattomiin ja jonka toisella puolella meri pauhusi. Meidän leiri sijaitsi rannan läheisyydessä, missä yövyttii, kokattii päivällistä sekä pelattii yhdessä hauskoja pelejä, ja ihmisistä kuoriutu uusia puolia. Yö sit vietettii kuka missäkin, ite nukuin teltassa puoliks lattialle muodostuneessa lammikossa, mutta tämmöselle kokeneelle eräretkeilijälle se ei tuottanut vaikeuksia nukkumisen suhteen.





Seuraavana päivänä ekana pysähdyttii pienellä virtauksella Eli Creekillä, jota kutsutaan myös nimellä “Hangover creek”, sillä sen pitäisi parantaa krapula:D Sen jälkeen sää muuttukin todella vaihtelevaks, mutta suurimmaks osaks tuuli ja sato vettä, mut onneks tällä reissulla se ei ollut niin suuri harmi.  Nähtiin rannalle haaksirikkoutunut laiva, kiivettiin kalliolle, joka oli saaren itäisin kohta, moikattiin kilpikonnia ja käytiin pulikoimassa Champagne Pools ‘illa (jonka jälkeinen kuivuminen oli aikamoinen prosessi). Säästä huolimatta näkymät oli kauniita, ajotiet heitteleviä ja kaikki tekemisen arvosia. Illalla oli taas sama kaava: tehtiin ruokaa, kytättiin kateellisina muiden valmiita ruoka-annoksia oman pastan vielä kypsyessä, juotiin kuka nyt mitäkin ja pelattiin pelejä. Hauskaa oli, joillakin meni ehkä vähän liiankin lujaa, mut oli kiva kun kaikki pysty olemaan samaa porukkaa.

Vikana aamuna pakattiin tavarat takas autoihin ja suunnattiin vielä parille paikalle ennen lautalle lähtöä. Lautalla sitten mietittii, kuinka paljon ryhmä oikeasti vaikuttaa retken laatuun. Meillä kävi todella hyvä tuuri ihmisten suhteen sekä Whitsundaysilla että Fraserilla, mikä teki reissusta vielä onnistuneemman. Backpackereille tämmönen sosialisoituminen on ehkä vähän helpompaa, sillä moni on samassa tilanteessa kuin muut ja siinä mielessä tuntee kuuluvansa joukkoon eikä ketään jätetä yksin. Pienen pettymyksen koin siinä, ettei nähty yhtäkään dingoa, valasta, haita tai delfiinejä, joista moni on meille hehkuttanu. Kuitenkin lauttamatkan jälkeen hostellille ajaessamme nähtiin vihdoin ja viimein kenguru auton ikkunasta! Heti hostellille päästyämme ihmiset suorastaan juoksi suihkuihin pesemään parin päivän liat ja hiekat kaikkialta ja puhtaiden, kuivien vaatteiden vetäminen päälle tuntu joltain aivan uskomattoman ihanalta. Illalla, kun oltiin saatu ittemme taas ihmisten näkösiks, vietettiin vielä viimeinen ilta yhdessä, käytiin ravintolassa syömässä ja tutustuttiin lisää uusiin ihmisiin (yllätys yllätys) juomapelien merkeissä. Oli kiva, kun kaikki pysty vitsailemaan toisilleen ja moneen löyty vahvojakin yhteyksiä. Lisäksi on ihanaa, kun näihin ihmisiin voi törmätä sattumalta uudelleen matkan edetessä, niinkuin tähän takapenkin jakaneenseen Juliaan. Verkosto myös kasvaa todella nopeasti, kun uusiin ihmisiin tutustuu lähes päivittäin. Yksinäisyyttä täällä ei tarvitse siis pelätä, kunhan vain uskaltaa suunsa avata.







Hervey Baylta otettiin bussi kohti Brisbanea, jossa sit kuumeisesti illalla yritettiin yöpymispaikkaa. Pari seuraavaa päivää menikin  sit kaupunkia tutkaillessa, pankki- ja muita virallisia asioita hoidellessa sekä hostellissa oleskellessa, sillä aikataulujen mukaan eläminen ja kaikki se sosiaalisuus oli kyl uuvuttanut meidät hyvin. En tiedä miks musta tuntuu niin hyvältä olla pitkästä aikaa ihan oikeassa kaupungissa, jossa elää ihan oikeita ihmisiä, joilla on ihan oikea työ. Samanlaista tekemistä täällä ei ole kuin esim. Cairnsissa, mut täällä oikeasti tuntuu siltä, että voisi etsiä töitä jostain eikä kuitenkaan tylsyydestä tartte kärsiä. Pari päivää sit tavattiin hostellissa ehkä yks oudoimmista ihmisistä ikinä, Paul, joka vaan päätti, että vietetään päivä yhdessä erään suomalaisen kanssa ja Juliakin pääsi mukaan. Siinä sit meni koko päivä, kun kuunneltiin tän miehen jatkuvalla syötöllä tulevia tarinoita ja katottiin sen jakavan spontaanin idean saaneena ilmasta vettä vastaantulijoille, käytiin yhdessä jokiajelulla ja syömässä, kunnes illalla katottiin ihmisten yrittävän tuhota jättimäistä 1kg painavaa hamppariannosta alle 10min (mikä lopulta jäi alittamatta, mutta saavutus se oli sekin) ja mentiin kasinolle vähän pelailemaan. Tämä Paul on kyllä monella tapaa kummallinen persoona, mutta hän on samalla ehkä hyvätahtosin tapaamani ihminen. Aamulla hän ihan vapaaehtosesti teki meille pannareita ja jako omia ruokiaan kaikille halukkaille ja lupas meitä löytämään töitä, sillä persoonansa ansiosta hän saa helposti yhteyden muihin ihmisiin. Lisäksi tänään ukkosmyrskyn jäljiltä läpimärkinä (3km kävely hostellille, erittäin virkistävä kokemus) hostellille palatessamme yks työntekijä toi meille pyyhkeet ja varmaan säälistä anto ilmasen pääsyn nettiin. Täällä tosiaan kohtaa erilaisia ihmisiä, mikä on matkan osalta aikamoinen rikkaus eikä vielä ei oo tullu hetkeä, jolloin ois tuntenu olonsa turvattomaks tai loukatuks, mikä saa oikeasti haluamaan jatkaa tätä matkaa. 






Valmiina haasteeseen! (hyi teki pahaa ees kattoa sitä rasvan määrää)

Ei ihan 10min mutta silti hyvä suoritus
Ihmisistä tosiaan on monenlaista hyötyä, sillä lauantaina sit päästiin kattelemaan itärannikkoa ilmasta käsin, kun Julian hostperheen isä oli halukas heittämään tytön Byron Baylle omalla pienkoneellaan ja me Emmyn kaa päästiin kans mukaan saattamaan. Lyhyiden yöunien jälkeen väsymys painoi aikalailla ja vähäinen aamupala aiheutti hieman heikon olon, mut kokemus oli kyllä heräämisen arvonen: näki kaikkien vuorten yli, monet valaat vaels alapuolella merellä ja ohitettiin Gold Coastin korkeat rakennukset. Byron Bayssa ei ehitty itse kaupungissa käymään kun piti hyvästien jälkeen lähteä jo takaisin kohti Brisbanea. Hostellilla otettiin ansaitut nokoset ja illalla hostellin katolla katottiin Brisbanen joen yllä paukkuneet ilotulitukset. On kyl ollu hyvä tuuri myös näiden tapahtumien kanssa, mikä on antanu vielä enemmän nähtävää ja koettavaa. Koko ajan ei tartte kuitenkaa olla menossa ja tälläkin hetkellä vaan istutaan sohvilla ja mietitään omia juttujamme ja se on oikeasti ihan okei. Tänne on tulossa myös viikon parin päästä Oktoberfest, josta ehkä ois potentiaalia työmarkkinoilla. Myös tää Julian hostperheen isä lupas kysyä omilta tutuiltaa, joilla on ravintola täs keskustan reunalla, että likenisikö meille mitään tekemistä ja samalla rahan- sekä kokemuksenlähdettä. Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, että meillä onnaa ja päästään näyttämään, ettei turhaan olla työskennelty asiakaspalvelualalla!






Kuukausi täällä on siis nyt mennyt, on ollut sekä hyviä hetkiä että vähän huonompia, eli täällä eletään kuitenkin ihan normaalia elämää. Aluksi mietitytti, tuunko ikinä tottumaan joihinkin asioihin ollenkaan, mut oon nopeasti oppinut mm. asumaan hostelleissa muiden ihmisten kanssa samassa huoneessa ja ottamaan ilon irti ilmasesta ruuasta kun sitä on tarjolla, mutta silti kaipuu tiettyjä asioita kohtaan on kova. Loppuun sopii hyvin tämmönen pieni lista asioista, mitä oon ikävöinyt eniten tän alkutaipaleen aikana:
Ruisleipä
Se kertoo paljon, että tää tuli ekana mieleen. Valkonen leipä tulee jo korvista ulos, mut joskus sitä vaa tulee ostettuu halvan hinnan vuoksi. Tuun tyhjentää kokonaisen pussin Vaasan ruispaloja, kunhan vaan kotiudun täältä.

Perhe, ystävät yms.
Vaikka täällä saa kokoajan uusia tuttavuuksia, ikävä kotipuolessa olevia kohtaan ei oo kadonnut kokonaan. On kuitenkin ihanaa, että puhelimen ja osittain tän blogin avulla voin pitää jonkinlaisen yhteyden ja kuulla tuoreimmat juorut.

Oma sänky
Leveä, pehmeä, täydellinen.

Kunnon suihku
Se, että vaihtoehtona ei ole pelkästään peseytyminen joko tulikuumassa tai jääkylmässä, on aikamoista luksusta.

Oma tila
Joskus sitä vaan kaipaa, että saa olla ihan vain yksin omassa huoneessa eristyneenä muulta maailmalta, katsoa leffoja tai muuta järkevää eikä tarvitse välittää mistään tunteihin. Ja ehkä sosialisoitua sillon, kun on itse valmis kohtaamaan maailman. Tai sit ei.

Kotiruoka ja täysi jääkaappi
Ruokaakin on alkanut arvostaa ihan uudella tasolla, vaikka eihän se ennen tätä reissua ollut mikään epäselvyys. Erityisesti iskän tekemä kasvisvuoka on usein mielessä sekä kuva täydestä jääkaapista, josta saa otta ihan mitä vain monipuolisesta valikoimasta ruokaa - vieläpä ilmaseksi (tai siis on siitä maksettu joo, mutta sillä hetkellä siitä ei enää tartte maksaa).

Nää nyt tuli ekana mieleen, mutta en nyt kuitenkaan valittais olostani täällä. Huonoista hetkistäkin (joita ei onneksi ole kuitenkaan paljoa) huolimatta en oo katunut hetkeäkään, et tänne tuli lähettyä enkä oo vielä kyl valmis palaamaan kotiin. Jouluksi kotiin -slougan on alkanu vahvistua entisestään, sillä olo täällä tuntuu luontevalta mut samalla into opiskelua kohtaan on ehkä hieman nostanut päätään, joten keväällä alkaa sit kokeisiin valmistautuminen kunnolla. Mutta who knows, mitä vain voi tapahtua ja voin ollaki kotona jo ens viikolla tai vasta ens kesänä. Parasta on, että elää vaan hetkessä eikä mieti liikaa tulevaa, sillä mikään ei oo varmaa. Ja se se vasta on mahtavaa, kun on mahollisuus elää täälleen.

Ehkä oon taas saanu turista tarpeeks tänne. Lämpimät terkut täältä auringosta sinne pimeneviin iltoihin. Polttakaa paljon kynttilöitä, nauttikaa aidosti hyvästä kotiruuasta ja pitäkää ittenne onnellisena!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti