Temppeleitä, vesipuhveleita ja moottoripyöriä Aasian auringon alla

Viimeistä viedään, ihan hullua ajatella että kohta Aasiakin jää taakse ja edessä on viimeinen etappi ennen kotiin paluuta. Ja sekin on hullua, että jo toisen kerran selvisin yksin tällä matkalla ilman kummempia vastoinkäymisiä! Hirveästi kerrottavaa ja näytettävää, mutta yritän vähän tiivistäen mennä.

Bangkokista ei nyt mitään hirveen suuria tarinoita tule ja kaupungista ois voinu ehkä saada tän muutaman päivän aikana enemmän irti, mutta tarpeeksi kyl saatiin ainaki kävellä. Yks parhaimmist jutuist oli, kun käytiin viemässä lastenkotiin ruokaa ja meidät otettiin niin hyvin vastaan. Paljon hymyä, paljon naurua ja vielä enemmän melua. Paikallinen metro tuli täälläkin tutuks ja koluttiin läheisiä ostoskeskuksia osana meidän arkipäivää. Sattui myös olemaan kuninkaan syntymäpäivä, joten ihmiset olivat pukeutuneet keltaiseen (kuninkaan väri) ja itse syntymäpäivänä kohdattiin keskellä katua suuri väkijoukko, jossa ihmiset olivat sytyttäneet kynttilät ja lauloivat kuninkaan kuvalle. Turistitkin otettiin ilomielin mukaan juhlintaan eikä tullut oloa, että tunkeilisi mitenkään. Vikana iltana käytiin käppäilee kiinalaiskorttelissa, jossa riitti kyllä eloa ja kadut olivat täynnä erilaisia katuruokia sekä syöjiä. Vaikkei kaikkea ehittykään näkee, oli Bangkokilla kuitenkin meille annettavaa.

ilta Bangkokissa



 

Chinatown

Ja niin tuli viimein se aamu, joka oli molemmille meille merkittävä. Kaksi täysin eri päämäärää edessämme seisoskeltiin juuri nousseen aamuauringon alla kadun kulmassa takseja odotellessa. Ensimmäisenä saatiin Emmylle kyyti ja epäuskoisina annettiin vielä viimeiset halit ja hyvän matkan toivotukset. Jotenki syvällä tajunnassa ymmärsin kyllä, että edessä on itellä vielä matkaa, mutta että Emmy meneeki Suomeen tuntu niin oudolta. Emmyki sano et jännittää enemmä ku tälle reissuu lähtiessä ja niinhä se on. Onhan tää paikoittain erittäin hektinen, epävarma sekä lämmöntäyteinen arki muuttumassa monen kuukauden jälkeen taas siihe tuttuu ja turvalliseen. Mun ei tarvinnu pitkään odotella enää siinä ku sain itelleni napattua taksin, matka asemalle meni nopeesti ja olinki tosi hyvissä ajoin. Vähä pelkäsin kommunikaatio-ongelmia, kun olin lukenu jostain bussiaseman työntekijöiden huonosta englannista, mutta mä sain osakseni kyllä hyvää ja selkeää ohjaistusta englanniksi. Asemalla vähä rauhoitti nähä, ettei länsimaalainen tyttö ole täällä harvinaisuus, vaan kaikenlaisia backpackereita näky. Bussisakin valtaosa oli reppureissaajia, ja matka olikin täynnä iloista pölpötystä, kun ihmiset jakoivat omia juttujaan keskenään.

Rajan ylitys oliki sit jännää hommaa ja huomasi, että joka käänteessä joku yritti huijata rahan toivossa. Just ennen rajaa kyytii nous mies, joka sujuvalla englannilla kertoi, että lisämaksua vastaan he hoitaisivat viisumin puolestamme. Kaikki oli tässä asiassa valveilla eikä kukaa tarttunut syöttiin, joten jatkettiin itse rajalle. Siellä Thaimaan puoli meni nopeesti ja ilman ongelmia, mutta sitten alkoikin viisumin metsästys sekä Kambodzan leiman saaminen. Viisumia haettiin pienestä talosta heti porttien jälkeen ja moni missasikin sen ja hakeutui väärään paikkaan. Paikan päällä sit piti vielä täyttää lappusia ja meiltä vaadittiin 100bahtia, jos ei halunnut odottaa. Naurettavan vähäinen summa joo, mutta suurin osa sanoi mielummin odottavansa "periaatteen vuoksi". Lisäksi kun mulla ei ollu kuvaa ni mua pompoteltii aika hyvin siellä, mutta lopulta vain ne, joilla ei ollu kuvaa, joutu maksamaan sen pienen ylimääräisen. Muutkaan eivät joutuneet odottamaan viisumia 5 minuuttia kauempaa, joten maksulla ei ois ollu mitään merkitystä. Lopulta päästiin jonottaa passin leimaukseen, jossa ei onneksi ollu enää huijauksia tai muita vaatimuksia. Pari tuntiahan siinä meni, mutta lopulta kaikki olivat saaneet leimansa ja olin tutustunu moneen reissaajaan tänä aikana, joten aika ei ainakaa pitkäks käyny.

Edessä oli vielä muutama tunti ajoa ja sain ihastella Kambodzan maalaismaisemia. Tasaista vihreää peltoa, laiduntavia lehmiä paimentajineen, vesipuhveleita ojissa, kouluista pääseviä lapsia sekä vaihtelevan laatuisia asumuksia. En tiiä miks, mut mulle tää maisema oli ehkä maalaismaisemista mun lemppari. Siem Reap olikin aikalailla erilainen ympäröiviin maalaiskyliin verrattuna, mutta sehän on rakennettu iha vain Angkor Watin turisteille. Perillä sain tuk tuk kyydityksen hostellille, jonne päästyäni tutustuin heti yhteen huonetoveriini ja käytiin syömässä  tunnetulla pub streetillä ja kattomassa paikallisia tanssijoita. Matka Siem Reapiin oli siis pitkä ja hikinen, mutta ainakin tutustuin moneen avoimeen kulkijaan.


jos joku miettii, niin Kambodza näytti matkanvarrella suurimmaks osaks tältä

 

Aamulla edessä oli aikainen herätys ja tempeleiden tutkimista. Jos haluaa nähdä kaikki temppelit, pitää varata aikaa vähintään se kolme päivää. Itselle riitti tosiaan se small circuit, johon kuului ne kuuluisimmat eli Angkor Wat, yli 50 buddhatornista muodostuva Bayon sekä Ta Prohm, joka esiintyy Tomb Raider -eloluvassa ja jonka luonto on onnistunut "valloittamaan", pari muutakin pienempää temppeliä matkan varrelta löyty. Sain vuokrattua tuk tukin koko päiväksi, joten sain rauhassa keskittyä kulkemaan omaan tahtiin. Olin yrittänyt saada itselleni opasta kierrokselle, mutta lopulta päätin mennä ihan itsekseni. Monesti onnistuinkin hivuttautumaan jonkun ryhmän lähelle ja kuulemaan mielenkiintoisia pätkiä temppeleiden historiasta. Ensimmäisenä ollut Angkor Wat, se kaikista kuuluisin, oli jo erittäin vaikuttava näky. Yli tuhat vuotta vanha temppeli oli valtava ja täynnä pieniä yksityiskohtia. Jokaisella seinällä ja pienellä kaiverruksella oli oma tarinansa - kirjaimellisesti. Seiniin oli kaiverrettu mm. intialainen sotatarina sekä kuvaus 32 taivaasta ja 37 helvetistä ja uskomatonta kyllä, lähes jokaisella ukkelilla oli oma tarinansa jos oppaisiin oli uskominen. Mutta edes näin vaikuttava temppeli ei kestä ikuisesti, vaan yhdessä osiossa olikin menossa korjaustyöt. Joka tapauksessa loputkaan temppelit eivät jättäneet kylmäksi ja etenkin Ta Prohmissa oli aika huikee näky, kuinka suuret puut olivat saaneet juurensa kasvatettua seinien läpi ja ympärille. Ja toinen asia, mikä ei jättäny kylmäks, oli sää: yli +30 astetta lämpöä ja suoraa paistetta taivaalta alkoi kyllä tuntumaan loppuvaiheessa ja kun alussa mietin oppaan puuttumista, lopussa olin vain iloinen ettei sitä ollut, sillä keskittyminen meni aikalailla varjojen löytämiseen sekä kävelemiseen. Itellä kierrokseen meni se 5,5h joka on aika perus ja aivan riittävä mulle, sillä hostellissa sitä vain syöksyi kylmään suihkuun ja joi muutaman litran vettä lisää. Mutta ehdottomasti suosittelisin edes tuon lyhyemmän kierroksen tekemistä, sillä temppelit olivat todella vaikuttavia nähtävyyksiä.

Seuraavana aamuna oli lähtö Phnom Penhii, jossa mulla olikin vain yks yö. Koska rajan ylitystä matkalla ei ollut, meni matka hieman sujuvammin. Ai että oliko sulavaa kyytiä? Ehei. Täälläpäin asfaltti oli aika vieras käsite sen suurimman osan matkasta, mikä käytännössä tarkoitti epätasaista kulkua ja että ilmastoinnin läpi puhalsi kuivaa hiekkapölyä, joka sit tuntu sit ihan hengityksessä asti. Wifi kuitenkin bussissa oli yllättävän hyvä, jopa parempi kuin Australiassa, mikä olikin todellinen yllätys. Perille päästiin melko myöhään ja koska mulla oli vain ilta aikaa, jäi Phnom Penh aikalailla tuntemattomaksi. Sen sain nähdä, että liikennettä kyllä oli ja se oli sekavaa, jolloin kadunylitys ei käynyt ihan joka paikassa. Varmasti hieno kaupunki, mutta itellä jäi mieleen vain tuo sekavuus. Osaltaan harmi, mutta ehkä ensi kerralla sitten.

buddhapatsaita, kaiverruksia ja ihmisvilinää



Angkor Wat

ensimmäisenä Bayon, sitten hyviä esimerkkejä Ta Prohmista

Sitten olikin jo aika hyvästellä Kambodza ja suuntautua kohti Vietnamia. Matka oli yhtä heittelevää ja hiekkaista, mutta rajan ylitys meni todella nopeasti ja siististi. Eräs tullista katsoi mun passia ja sanoi "amazing", taisi katsella tässä kuukauden aikana tulleita leimoja. Illalla saavuttuani perille  yritin metsästää oikeaa taksia, mutta muhun oli liimautunut huijari, joka kielloistani huolimatta onnistui häätämään kaikki muut kuskit mun ympäriltä, joten lopulta oli pakko mennä kyytiin. Kuskilla oli "mittari", johon hän itse ratin takaa painelemalla lisäsi arvoa ja murahdinkin jossain vaiheessa, että rauhoittuisi vähän, kun liian herkässä välillä tuo liipasinsormi oli. Ei se matka nyt niin kallis onneksi ollut, mutta paljon vähemmällä olisin kyllä selvinnyt, mikä taas jäi ärsyttämään. Joka tapauksessa löysin hostini luokse ja sain asettua ja rentoutua pitkän päivän jälkeen ja oli ihana käpertyä sohvalle makuupussiin tietäen, että pariksi päiväksi matkat on matkustettu.

Niin siis kenen sohvalle oikein käperryin? Erään jenkkimiehen, joka tarjosi sohvaansa ja jonka kanssa oltiin puhuttu netissä aikasemmin. Nyt voin kuvitella ihmisten pyörittelevän päätään ja yrittävän tajuta, mitä just lukivat. Nyt se tempun on tehnyt, mennyt tuntemattoman luokse nukkumaan ja tavanneet vieläpä netissä! Siis kyseessähän on couchsurfing eli netissä on sivusto, johon ihmiset laittavata kuvauksen itsestään ja joko tarjoavat yösijaa reissaajille tai pyytävät vastaavasti sitä paikallisilta. Ja kaikilla näkyy arvosteluja muilta, joten täysin umpimähkään ei tarvitse mennä. Suurella harkinnalla tämän olin tehnyt ja hyvän valinnan teinkin, sillä mulla on täysi vapaus tulla ja mennä ja täällä oli pari muutakin reissaajaa, joiden kaa istuttiin iltaa pöydän ääressä kiinalaista teetä juoden ja jaettiin omia reissukokemuksia. Kokemus tämäkin, eikä pahalta ole tuntunut joten mikäs siinä.

Koska tää host on päivät töissä, tapasin eilen erään paikallisen naisen Giangin (CS:n kautta myös), joka näytti mulle kaupunkia. Paljon sainki taas nähdä ja kokea: käytiin mm. kaupungin korkeimman tornin Bitexco Financial Towerin huipulla kattomassa kaupunkia korkeuksista, syötiin kadulla matalilla penkeillä vietnamilaista ruokaa, joiden nimiä on mahdoton muistaa sekä illalla käytiin kuuntelemassa live musiikkia syrjäisellä kadulla olevassa baarissa, jossa tunnelma oli ihan mieletön ja kaikki oli ihan messissä. Päivä oli ihan uskomattoman kiva enkä ois varmaan näin paljoa nähny, jos ei ois ollut paikallista näyttämässä. Tuntu, että sai vähän enemmän irti koko paikasta. Ja hurjinta ehkä oli se, että mentiin paikallisesti yleisellä kulkuvälineellä eli skoballa. Voitte kuvitella tunteen, kun menee satojen muiden mopoilijoiden joukossa ja varsinkin, kun täällä liikennesäännöt on vähä eri luokkaa kuin jossain Suomessa. Itse en täällä pystyis saati uskaltais ajaa, mutta olo oli turvallinen kun tiesin, että Giang osaa mennä paikallisten sääntöjen mukaan. Tätä lähemmäs paikallista kulttuuria en osaisi toivoa pääseväni.

Ho Chi Minh korkeuksista

paikallisia ruokakokemuksia

Okei, epäonnistuin surkeasti tässä tiivistämisessä ja tästä muodostu taas pieni romaaniXD mutta vähemmällä en ois pärjänny, sillä niinkuin oon jo hokenu monesti, paljon täällä on tullu koettua. Tää reissu on menny todella hyvin ja siks mul onki vähän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta mulla on fiilis, että voisin jatkaa vielä kuukauden tai pari, lähteä takas Australiaa ja käydä vielä paikoissa, missä ei silloin ehtiny käymään. Vähän haikeaa miettiä, että tääkin on tulossa päätökseen, aivan mieletön syksy ollu ja kun reissaamisesta on tullu arkea, en osaa oikein kuvitella, miten sopeudun takas siihen "oikeaan" arkeen. Mutta toisaalta taas oon niin onnellinen et pääsen himaan viettää joulua perheen kaa ja näkee ystäviä piiitkästä aikaa. Eilen ennen ku Giang tuli mua hakemaan, musta tuntu etten jaksais tehä muuta kuin vaa maata sohvalla. Pientä reissuväsymystä siis taas pukkaa ja voisihan sitä palautua olemalla jossain paikassa pidemmän aikaa, mutta oon kyl tyytyväinen kotiin paluusta. Sit taas jaksan vähä ajan päästä lähteä täysillä taas reissaa johonkin ja nauttia täysillä siitä, mitä eteen tulee.

Ja onhan vielä reissua jäljellä, tänää viel Giang pistää mut maistaa lisää vietnamilaisia ruokia (mm. etanoita hui) ja seuraavaks lennänki sit Dubaihi sukuloimaan muihin maisemiin ja seikkailuihin. Näin käynnistyy viimeinen osio reissustani ja todella toivon tai paremminkin uskon, että se on yhtä tapahtumarikas kuin tää koko reissu on ollu. Kuulumisiin taas, eikä oo pitkä aika näkemisiinkään!

Ps. Tehkää mulle lunta ennen ku tuun kiitos :)

 

hengissä selvittiin woop!

 

Yksinäisiä jalanjälkiä hiekalla ja miljoonia ajatuksia pinnan alla

Nyt sit sekin on koettu, viikko yksin matkustamista takana ja taas ollaa bondailtu Emmyn kaa Bangkokissa. Iha alkuu ny sanon sen, mitä varmaa suurin osa haluu tietää: kyllä, reissu meni hyvin, ei, en kadu että tein sen ja kyllä, voisin tehdä sen uudelleen. Tai niinhä mä teenki jo muutaman päivän päästä, mutta hyvin pääsin tällee esimakuun! Ei sillä, ettei Emmyn seuraa ois missää vaihees kaivannu (heh heh), vaan uutena kokemuksena otin kaiken avosylin vastaan.

Keskiviikkona Singaporessa käytiin viel syömässä viimeinen yhteinen ateria ennen ku suunnattiin junalle. Meillä oli sama linja, mutta eri suunnat, joten vietettiin yhteistä laatuaikaa siinä laiturilla. Junan saapuessa sanottiin "suomalaisen miehiset" heipat ja nousin kyytiin. Vasta junassa alkoi nousta pintaan pieni jännitys. Nyt sitä oikeesti ollaan sitten ihan yksin reissaamassa viikko, mitäköhä tästä tulee? Junamatka kentälle kesti hyvän tovin, mutta hyvin pääsin perille ja paikanpäällä oli selkeät ohjeet eteenpäin. Kentällä tiskille päin kävellessä hermostus oli vaihtunut kutkuttavaan innostukseen. Mulla yleensä tulee aina lentokentillä (ainakin suurimmalla osalla) tämmönen fiilis menokohteesta riippumatta ja kyllä se autto vähän rentoutumaan. Oli myös hyvä, että kaikki kentällä sujui ongelmitta: passitullin läpi en oo täl reissulla päässy niin nopee ku Singaporessa, mulla oli hyvin aikaa käppäillä ennen lennon lähtöä ja lentokin onnistu lähtee ajoissa. Näin virittäydyin hyvillä mielin tulevaan koitokseen ja ootin innolla, mitä vastaan tulee.

Krabilla meno ei ollutkaa ihan niin vaivatonta. Passitullissa kesti hyvä tovi päästä läpi, kielimuurin takia bussikuljetuksen järkkääminen hotellille oli hieman hankalaa ja shuttle bussin viimein saapuessa paikalle edessä oli pitkä, hidas ja monen mutkan kautta menevä matka Ao Nang Beachille. Lopulta pääsin hotellille ja huoneessa taputin itseäni olalle. Perille on päästy ja hengissä vielä ollaa, hyvä hyvä! Illalla ihan vain kävin syömässä herkullista pad thaita, katsoin kun ihmiset päästivät kynttilöitä merelle Loi Krathong -juhlan kunniaksi ja rentouduin ihan vaan huoneessa. Vaikka en nyt niin kauaa ulkona ollutkaan, oli tullut hyvin selväksi turistien - ja erityisesti suomalaisten sellaisten - osuus. Kävelykadun varrella oli pari suomalaisravintolaa/-baaria, kohtasin monta suomea puhuvaa perhettä ja pariskuntaa ja yhdessä kaupassa soi cheekin levy. Yhtenä iltanakin katukeittiön ruokaa odotellessa yksi pitäjistä tuli kysymään, haittaisiko minua jos samaan pöytään tulisi pariskunta tilanpuutteen vuoksi. Koska tämä ei tietenkään minua haitannut, ohjattiin vanhempi pariskunta siihen istumaan. Ja ketäs muutenkaan kuin suomalaisia. Hymyillen kyllä tervehdin mutta koska he olivat syventyneet puhumaan omista arkisista asioistaan, päätin pysytellä hiljaa ja yrittää pitää pokkaa yllä. Turistien määrästä huolimatta ainakaan omalle kohdalle ei sattunut niin paljoa massaaaage tuk tuk huutoja kuin Phuketissa, minkä otin vain positiivisessa mielessä. Matka sekä itseni seuraan tottuminen oli nähtävästi ottanut sen verran voimille, etten välittänyt ulkoa kuuluvasta jumputuksesta vaan nukahdin ajoissa ja vetäsinki sit melkein 12h unet.

Ao Nang Beach

Muutaman päivän olin sit kans Phi Phi saarilla. Sinnekään matka ei ollu täysin mutkaton. Jo bussi lautalle oli myöhässä, mikä nyt ei niin suuri yllätys ollut. Lauttakin pääsi lähtemään vähintään puoli tuntia myöhässä, oli ylibuukattu ja sateen yllättäessä kannella olleet ihmiset ahtautuivat johonkin suojaan seisoskelemaan kengät veden täyttäminä. Lautta kulki jäätävän hitaasti ja jossain välissä paikalle tuli toinen vene, johon jouduttiin siirtämää ihmisiä. Tämän jälkeen lautta pääs vähän nopeampaa, mutta kokonaisuudessaan matka kesti 1,5h kauemmin kun ois pitäny. En kyllä täällä ois odottanutkaa mitää luksuslaatua, mutta vähemmällä vaivalla ois ollu kiva päästä. Hotellinkin löytäminen oli hankalaa kapeilla, täyteen ahdetuilla teillä, mutta viimein illalla, märkänä ja uupuneena, pääsin huoneeseen. Toivoin todella, että Phi Phillä ois sit jotain annettavaa vastineeksi tästä kokemuksesta.

Ja kyllähän sillä oli. Jo seuraavana päivänä kävelin ylös portaita näköalapaikalle ja vaikka kuumuus ja hiki oli näännyttää mut, oli näkymä ylhäältä ehkä yksi kauneimmista mitä tällä reissulla - tai jopa koko elämäni aikana - oon nähny. Sininen taivas, turkoosi meri, vihreys sekä rannat veneineen oli kuin jostain matkailehdestä. Pieni maksu piti matkalla maksaa, mutta se ei hirveästi budjettia kaatanu. Lähempää tuttavuutta mereen tein seuraavana päivänä sukellusreissulla, joka oli vähän puolispontaani juttu. Toisin kuin ausseissa, meillä oli luvassa kaksi sukellusta ja ei tarvinnu olla käsikynkässä ohjaajan kanssa, mikä antoi paljon enemmän vapauksia itselle. Olihan se jännää, mutta nopeasti taas tottui hengittämään suukapulasta kuivaa ilmaa ja ohjailemaan liikettä omalla kropallaan ja sitten pystyi nauttimaan koralleista, uimisesta satojen kalojen muodostaman parven keskellä sekä painottomuuden tunteesta. Oli myös hyvä, että sukelluksia oli kaksi, sillä tokalla kerralla pystyi olemaan täysin rentona ja nauttimaan alusta asti täysillä. Vaikka korallit ei ehkä oo niin värikkäitä kuin ausseissa, oli vedenalainen maailma yhtä kaunis. Myös se, kuinka ohjaaja Tessa oli aivan yhtä lumoissaan ja että meillä meni nii hyvin yks yhtee, antoi jotenki paljon enemmä. Toka kerta oli vieläpä täysin ylitse muiden: nähtiin monien kalojen joukossa mm. kilppari, joka ikään kuin lensi vedessä, giant moray kurkkimassa luolastaan sekä lopuksi vielä uitiin lukuisten blacktip riuttahaiden seassa. Maya baylla syödessämme lounasta laivan kannella puhuttiin Tessan kanssa kaikesta ja päätettiin, että joku päivä tekisin kunnon sukelluskurssin (ehotus oli että jäisin nyt tänne tekee, mutta omasta mielestä ootan parempaa aikaa) ja se on kyllä ihan varteenotettava päätös. Unohtumattomia kokemuksia, joita en millään olisi halunnut missata.

Koh Phu Phi Don

Ylhäälle näköalapaikalle sai kyllä kavuta ja kaduilla oli paljon katsottavaa 

Meijän sukellusjoukko: Rob, ohjaaja Tessa sekä minä

Takaisin paluu Ao Nangille sujui paremmalla menestyksellä ja tällä kertaa lautta pääsi jopa lähtemään ihan ajoissa ja istumapaikkojaki löyty enemmän, joten aikalailla tuurista riippuu mitä osakseen näissä asioissa saa. Vaikka lomailuna olin tän täysin ottanu, en nyt niiin hirveän useasti rannalla vaa kölliny iha osittain vaa säänki puolesta, mutta hemmottelin itteäni muilla jutuilla: hyvällä katuruualla, halvalla hieronnalla ja tietenki sitten sillä auringolla kun sitä sain osakseni. Vikana päivänä suuntasin pitkähäntäveneellä Railay Beachille sit tosissaa imee ne vikat auringonsäteet itteeni. Kaunis paikka sekin ja kiva nähä, mutta Ao Nang oli ihan hyvä valinta yöpymisen suhteen. Myös tinkimisen makuun pääsin sit lopulta kans (ei sillä et ois ollu mahollisuutta aikasemmin) ja kun pääs yli siitä outouden tunteesta, siitä muotoutu ihan hauska tapa. Oli onnistumisia ja niitä huonojakin vetoja enkä tiedä, kuinka paljon "tappiota" tuli sit siinä tehtyä, mutta ainakin sain kokea tekemisen riemun.

Ei yksin olo aina kivaa ollut. Vaikeinta oli iltaisin ja ruokaillessa, kun ei ollut ketään pöytäseuraa, jonka kanssa puhua turhanpäiväisyyksiä tai kelailla päivän tapahtumia. Oli outoa, ettei oikeesti jakanut näitä juttuja kenenkää kanssa enkä tiiä, menikö siinä vähän niinku puolet ilosta periaatteessa. Illalla paineet kaikesta suunnittelusta ja epätietoisuus niiden onnistumisesta alensi hieman mielialaa. Mutta lopulta sitä huomas, ettei oo toisesta riippuvainen ja kaikki menee hyvin, kunha vaa luottaa itseensä. Ja parasta ehkä tässä reissussa oli se, että tosiaan päätösvalta on yksin mulla ja saan tehä oikeesti ihan mitä ja milloin huvittaa. Herätä myöhään, pysähtyä nauttimaan maisemasta niin kauan kuin jaksaa ja jatkaa taas matkaa minne jalat päättääkään viedä. Ja tottakai ahistaa miettä tulevia juttuja, mutta ei ne pakolla paremmin mee jos ois kaveri mukana. Kyllähä se oli kiva taas pitkän lentokenttähengailun jälkeen nähä tuttu naama ja seikkailla taksilla ympäri kaupunkia ettimässä hostellia, höpötellä asioista ja syödä seurassa, mutta oli kiva huomata, että yksinki pärjää.

Ja voi kuinka mä haluisin lopettaa tän tekstin johonkin oikein kliseiseen juttuun, minkä opin tän viikon aikana. Voi kuinka tekiskään mieli ladella oikein äklömakeaa tekstiä itsensä ja uuden suunnan löytämisestä, muutoksesta ja vastaavasta. Mutta kun ei. Ei sillä etten mitään ois hoksannu Krabin reissun aikana, mutta valitettavasti ei mitään maailmankuvaa järisyttävää putkahtanu päähän. Sen kyllä opin kirvelevällä tavalla, etten enää lähe vaeltaa ripsarit silmillä. Ehkä oon vaan niin syvällä ajatuksissani koko ajan, ettei sillä oo eroa missä seurassa oon. Ja kyllähän mulla on vielä se toinen mahollisuus kaivella yksikseni ajatuksiani tän reissun puolella: Emmy suuntautuukin kohti kotia sitten maanantaina ja mulla on tavoitteena körötellä bussilla Kambodzaan ja siitä taas jatketaan yksin, tällä kertaa paljon rennommin mielin, kohti uudenlaista seikkailua. Hymyssä suin ja avoimin mielin vaan, kohta vika viikko Aasiassa käyntii ja musta kuullaan sitte Vietnamin päässä!  

Railay Beach 

Yksi lukuisista hyvistä katuravintoloista

Viimeinen auringonlasku

Suomityttöjen reunion Bangkokissa!