Viimeinen ristiretki ja tuttuun uudelleen tutustumista

Okei sain vihdoin itteäni niskasta kii ja päivittelee tänne taas. Aika on taas kiitäny ohi sillä vauhdilla, että oon jo tässä välissä ehtinyt kotiutuaki huhhuh. Hiljalleen, tälleen 2 viikon jälkeen, ajatukseen on alkanut tottumaan, vaikka aluks oli hieman levotonta ja pelko matkan "katoamisesta" mielestä oli läsnä. Mutta eipä mennä vielä siihen.

Viimeisen päivän Ho Chi Minhissä kulutin kiireisenä. Päivän hidas käynnistyminen johti siihen, että pakkaaminen oli ennemmin tavaroiden sullomista rinkkaan, sain huikattua pikaiset hyvästit hostille ja kadulla kyytiäni odotellessa tunsin oloni tunkkaiseksi ja sotkuseksi. Tosiaan vielä lauantaina Giang oli suostunut näyttämään kaupunkia ja heittämään sitten lentokentälle. Mutta voin sanoa, että rinkan kanssa tasapainottelu mopon kyydissä on aikamoinen taitolaji ja päätettiinki heittää mun rinkka Giangin työpaikalle päivän ajaks, kun yhdessä lähdössä painovoima veti rinkkaa puoleensa vähän liian voimakkaasti ja olin keikahtaa kyydistä keskellä risteystä. Rinkan jättämisestä kyydistä oli sekin hyöty, että kun mentiin kapealla kadulla olevaan ravintolaan, ei rinkalle olisi hirveästi tilaa ollut. Ravintola oli täynnä halpoja muovisia jakkaroita sekä pöytiä ja syrjäisestä sijainnistaan huolimatta ihmisiä oli paljon. Giang tilasi meille monia eri etanalajikkeita (ja ties mitä) ja katsoin ensin lautasia pienellä jännityksellä. En muista, milloin viimeksi olisin syönyt etanoita, saati olinko edes koskan syönyt kokonaista sellaista. Yllätys kyllä etanat olivat maukkaita eikä sitkeä olemus haitannut ollenkaan. Opin yhdistelemään etanoita eri kastikkeiden kanssa ja pyöräyttämään jotkut vielä seoksessa, jossa yhdistyi sekä suolaisuus että makeus ja joka osaltaan korosti etanoiden makua.

Valitettavasti Giang joutuikin yllättäen töihin, joten haettiin rinkkani ja kävin vielä kurkkaamassa paikallista supermarkettia ennen kuin sitten poimin itselleni taksin (tällä kertaa sain ihan oikean sellaisen). Pian olikin lentokentän ovien edessä ja yritin vielä vetää itseeni viimeiset Aasian lämmöt illan jo pimentäessä taivaan rantaa. Olo ei ollut mitenkään erityisen outo, pieni haiku vain, vaikka tajusinkin tän olevan viimeinen paikka Aasiassa. Varmasti siihen autto se, että on päässyt paikallisen kanssa paikkoihin, joihin ei varmasti olisi eksynyt muuten ja näin saanut paljon enemmän irti kaupungista, ettei ollut mitenkään "keskeneräisyyden" tunnetta. Paljon oon nähnyt ja kokenut, niin HCMC:ssä kuin koko reissussa muutenkin.

Edessä oli jälleen yksi huonosti nukuttu yölento, joka tuntui vain pahentavan jo alullaan ollutta flunssaa. Dubaihin kuitenkin saavuttiin hieman etuajassa ja ilmapiiri oli jälleen jotain aivan muuta Aasiaan verrattuna. Passitullissakin arabialaiseen perinteiseen valkoiseen kaapuun pukeutunut mies helmaansa hieman nostaen sanoi, että turha jännittää, ei kaapujen alla mitään pommeja tai aseita ollut. Enpä tiedä, missä muualla tommosesta kehtaisi vitsailla. Lentokentän edestä nappasin itselleni vain naisille suunnatun taksin ja kerrankin sain kuskin kanssa rakennettua kunnollista keskustelua. Kuski oli todella vaikuttunut, että näin nuorena olin päässy tekemään tälläsen reissun ja osittain vieläpä yksin. Väsymyksen takia en hirveästi saanut keskustelusta irti, mutta turvallisesti pääsin lopulta määränpäähän serkun luokse. Aikaisesta tulostani huolimatta sain perillä lämpimän vastaanoton, kun lapsikatraan vuoksi täällä päivä alkaa todella aikasin (thank god se ei päde muhun). Jaksoin kaikesta huolimatta vielä pari tuntia pysyä pystyssä, jotta lapsetkin ehtis mua näkemään ennen kouluun menoa ja sain rupateltua Eijankin kanssa kunnollisen aamupalan äärellä. Ja se hetki, kun sain ensimmäistä kertaa ruisleivän eteeni. Voi luoja en voi edes sanoin kuvailla sitä tunnetta, mikä mut valtas siinä ensimmäisten haukkujen aikana. Se saattoi jopa voittaa sen tunteen, kun vihdoin lasten lähettyä kouluun pääsin kellistymään sänkyyn ja keräämään hieman energiaa, ennen kuin päivällä mut vietiin kattomaan melko tuoretta, ihan turistikäyttöön valmistunutta rantaa sekä sen kupeessa olevia ravintoloita. Kauempana näkyi myös Burj Al Arab -hotelli, se yksi Dubain maamerkeistä. Oishan semmonen varmasti oma kokemuksensa, muttei ehkä ihan tän reissun budjetilla. Loppu päivä menikin sitten valveen ja unen rajamailla, kun päikkäreitä otin pariin otteeseen. Kuumekin mulla tais nousta iltapäivällä, mutta onneks talossa oli valmiiks jotain pöpöjä jylläämässä, etten sentään tartuttanut ketään.

Viimeinen ateria Aasiassa

Ensimmäiset päivät menivät siis ihan palautuessa aikaerorasituksesta sekä olon paranteluun. Eräänä päivänä käytiin Dubai Mallissa, joka oli kyllä aikamoinen paikka. Ensin tuntu, ettei se nyt niin iso paikka ollut (vaikka maailman suurin kauppakeskus onkin), mutta varsinkin lopussa kun ajettiin sieltä pois, tajusin et oltiinkin oikeastaan kuljettu vain yhtä laitaa ja kyllä sillä kokoa oli. Ja olihan sisällä siis mm. jättimäinen akvaario erilaisine merenelävineen, veistoksellinen vesiputous ja ties kuinka monta kerroksellista erilaisia kauppoja sekä tietenkin kyljessä se vaatimaton maailman korkein rakennus Burj Khalifa. Seuraavana päivänä kun menin yksikseni niin onnistuin hukkaamaan itteni pariinkin otteeseen siellä ostarissa, vaikka opastekylttejäkin löytyy. Päivän päätarkotus oli kuitenkin päästä sinne Burj Khalifaan kattelemaan maisemia. Vaikka erilaisissa rakennuksissa oonkin pälyilly tän matkan aikana ja mun hankkimalla lipulla ei sinne ihan piikkiin asti päässy, onhan se pakko päästä sanomaan että tämmösessäki paikassa oli päässy käymään. Ja voin sanoa, että "vain" 124. kerroksen näkymät oli silti aika hulppeat: korkeat kerrostalot vaikutti Suomen normaaleihin taloihin verrattavilta, elämä alapuolella näytti joltain miniatyyri esitykseltä ja hiekkakenttä levittäyty silmän kantamattomiin. Lisäksi ylhäältä näky hyvin rakennuksen juurella esitettävät suihkulähde-esitykset musiikin säestyksellä. Alhaalta päin tosin mun silmiin tää rakennus ei näyttänyt mullistavan korkealta, mutta ympäristö on se joka vaikuttaa, sillä ei keskustassa hirveästi ollutkaan muita kuin niitä pilvenpiirtäjiä. Ilmassa leijuva hiekkavyöhyke hieman sumensi tietyn matkan päästä näkymää, mutta kyllähän sitä hiekkaa onkin täällä iha kiitettävästi. Siellä maisemia kattellessa tuli kyllä todistettua, että rahalla saa ja täällä siitä ei kyllä ole puutetta. Uusia rakennuksia rakennetaan jatkuvasti ja kaikesta pitää tulla suurempaa ja hienompaa kuin toisella. Hulluahan se on, mutta mikäs siinä. 

Tää viimenen pysäkki oli siinäkin mielessä hyvä, että sain jo vähän kokea, millasta Suomessa tulee olemaan, ettei shokki ois liian suurta. Oli virkistävää päästä taas puhumaan Suomea ja illalla vedettiin perinteistä jauhelihakeittoa ruisleivän kera. Joulutunnelmaanki aloin päästä, kun sain osallistua kuusen kokoamiseen sekä pipareiden koristeluun joululaulujen soidessa taustalla. Ja olihan se toisaalta ihan hauska kokea lapsiperheen arkea, vaikken sellaista ihan heti tässä vielä halua. Kun kyseessä oli myös siis ihan sukulaisista, oli mukavan tuttua mutta silti jotain ihan uutta.

Dubai Mallin akvaario

Maisemia Burj Khalifasta (huomatkaa talojen pieneys); ylemmässä kuvassa näkyy vasemmassa reunassa pieni kulma Dubai Mallia ja alemmassa horisontin hiekkavyöhyke

Joulutunnelmaan virittäytymistä

Sitten saapui viimein se päivä, tai tarkemmin yö, jolloin mulla oli edessä reissun viimeinen rutistus: kotiin paluu. Eipähän sinäkään yönä hirveästi nukuttu ja ihan pikkutunneilla taksi tuli noukkimaan eikä kauaa kestänyt, kun olin taas etsimässä oikeaa tiskiä kentällä. Siihen jonoon mennessäni jostain syystä järkytyin ihan hirveesti sitä suomalaisten määrää. Mua ei siis järkyttänyt se, että siellä oli suomalaisia, siihen olin sentään osannu varautuu, mutta jotenki se, että ympärillä kuului lähes pelkästään suomea ja kaikki oli niin... tavallisia. Vaikea selittää enkä tiiä ihan tarkkaa syytä, ehkä se oli vain se hetki, kun tajusin, että nyt sitä ollaan oikeesti menossa kotiin. Muuten kaikki meni kentällä hyvin ja onnistuin pääsemään koneeseen ihan ajoissa, vaikka vielä ihan viime metreillä mietin hyppääväni johonkin toiseen koneeseen. Koneessa istuessa yritin totutella ajatukseen kotiin menosta, perheen ja ystävien näkemisestä ja että tää reissu on sillä selvä. Mun onneksi meidän rivillä oli keskimmäinen penkki vapaa, joten pääsin vieläpä yllättävään hyvään asentoon nukkumaan ja ikkunapaikalla istui mies, jonka kanssa tulin hyvin toimeen ja joka lennon jossain vaiheessa vaihto paikkaa, jotta saisin napsittua viimeisiä todisteita auringon olemastaolosta. Koneen noustessa ilmaan oli väsynyt, jännittynyt ja eri tavalla odottava olo. Ainoa asia, mitä siinä vaiheessa pystyin tekemään, oli ottaa mahdollisimman mukava asento ja toivoa lennon menevän hyvin.

En ees vaivaudu kuvaamaan sitä lentoa, mutta sanottaisko, että paremminkin ois voinu mennä. Mainitsen ny kuitenkin pari epäkohtaa:
Se, kun lentoa piti olla enää puoli tuntia jäljellä ja lentäjä ilmoittaa, että pitää tankata Krakovassa.
Se, kun suomalaisilta lentoemoilta (jotka kyllä eros muiden lentojen kolleegoistaan ainakin siinä, ettei hymy ollut niin herkässä. Ylläri sinänsä) ei saanut mitään selvää infoa lennon jatkamisesta ja milloin ollaan perillä.
Se, että kun lopulta on ilmottanut kyydille Suomen päässä, että tulee 45min myöhempää ja ilmassa lentäjä sit ilmottaa meidän olevan yhteensä yli 2h myöhässä aikataulusta. Ja ettei siinä vaiheessa enää saanu yhteyttä sinne kuskille, jonka ajattelin "hieman" hermostuvan.
Se, etten stressaamisen takia enää saanut unta ja jäätävän nälän lisäksi se ei mitenkään kohottanut mun mielialaa.
Ja tähän kaikkeen lisätään se, kun ensimmäistä kertaa kone Krakovassa sukelsi pilvien läpi ja ikkunasta näkyi pelkkää harmautta ja kuoleman hiljaus, tunsin jo puolet auringosta saamani elämänilon katoavan. Enkä voi sanoa, että olo oli yhtään erilainen Suomen päässä. Väsymys, lievästi sanottuna ärsytys, nälkä, eikä maassa ollut edes lunta. Hyvää joulua vaan, ajattelin itsekseni, ennen kuin puskin bussiin muiden kärttyisten suomalaisten joukkoon ja pääsin odottamaan loputtomalta ajalta tuntuvan hetken rinkkaani hihnalta.

Kyllä se olo keveni, kun rinkan saatuani näin Kassun odottamassa ja kuultuani, et seki oli onnistunu nukkuu pommiin eikä se kauaa ollu joutunu oottaa. Koko päivä menikin ihmisiä tavatessa ja yllättäessä. Niin siis kukaan muu paitsi Emmy ja lopussa Kassu ei tienny mun oikeaa tulopäivää. Olin jo päättäny ekana päivänä, että tuun yllättää kaikki ja oli kyllä ilmeiden arvonen juttu. Oli ihana nähä kaikkia, halata ja jutella edes hetkisen, nauraa ja huomata, ettei oikeastaan mikään ollu muuttunut siitä, kun tälle matkalle olin lähteny. Ainoastaan jäätävä väsymys vaikutti siihen, että loppua kohden tiukassa aikataulussa alko tuntumaan raskaalta yrittää päivittää kaikkien kanssa kaikki asiat kaikesta. Asian sai korjattua nukkumalla omassa, rakkaassa sängyssä kunnon yöunet, syömällä hyvää kotiruokaa ja muuten vain ottamalla rennosti. Onneks täs oli joulu heti perään, niin ei iha vakavaks menny tää arki ja uudelleen sopeutuminen Suomen ilmastoon.

Virallinen lopetuskuva terminaali 2:lla (kuvaajan taiteellinen näkemys)

Tää teksti alkaa menee taas ihan mahottomiin mittoihin ja pitäs saada vielä jonkilaine tiivitselmä koko reissust. Okei, eli matka numeroina: lähes tasan 4 kuukautta, 7 täysin uutta maata, 21 kaupunkia, 4700km bussilla ja yli 40000km lentokoneella, kymmenittäin uusia tuttavuuksia ja lukematon määrä muistoja eikä rahaakaan kulunu kun vaan alle 4500e lentoineen päivineen (enkä todellakaan elänyt mitenkään pihistellen). Sain toteutettua monia pitkäaikaisia unelmia, näin paljon asioita joista en ois voinu ees haaveilla ja mitään vakavaa ei käyny matkan varrella, joten toisin sanoen kaikki odotukset lyönyt reissu oli. Fyysisesti en oo kyl pitkään aikaa ollu näin huonossa kunnossa, mutta mieli on sitäkin kirkkaampi. Onpaha sitten motivaatioo alkaa taas liikkuu kunnol hyvän tauon jälkeen:D

Oliko siis hyvä päätös pitää välivuos ja lähtee? Todellaki!

Kadunko mitään? No enintään mietin, oisko sittenki joissaki paikoissa pitänyt Australian päässä käydä, mutta muuta ei ole.

Suosittelisinko? Ehdottomasti.

Lähtisinkö ite uusiks? Varmasti.

Mutta nyt oon ihan onnellisesti kotona. Myönnän, että siellä Dubain päässä tosiaan tunsin vahvaa tarvetta päästä johonki vielä edes muutamaks päiväks, mutta se oli vain pientä ohimenevää panikoitumista väistämättömästä todellisuudesta. Hiljalleen alkaa arki lähtee rullailee, työt kutsuu ja parin harrastuksenki pariin pääsen viettää aikaa. Suoraan sanottuna oon ihan ilonen siitä, että saan taas jotain tuttua rytmiä elämään, vaikken ihan liian tiukoista aikatauluista perusta. Oli myös sitä pelkoa, että heti Suomeen rantautuessani alkais tuntuu, etten oiskaan ollu koskaan poissa, pahimmillaan etten ois ees ollu koko reissussa. Ja siltähän se vähän tuntu, kaikki oli aivan samanlaista kuin lähtiessä, vain tiskipöytä tuntui olevan matalampi ja huomasin ekaa kertaa portaikon lattian olevan sininen. Mutta se tosiasia, että tolla reissulla oon ollu, ei muuttunu miksikään ja vieläkin vähän havahdun siinä kun ajattelen, millanen syksy mulla on ollu. Toi reissu teki mulle hyvää ja anto mulle ihan valtavat voimavarat kevääseen. Rinkkakin saa nyt levähtää ja mennä komeroon, saa nähä kuinka pitkän ajan päästä sitäkin sit tarvitaan seuraavan kerran...

...ketä mä huijaan? Mulla on jo tiedossa ens kuulle matka Itävaltaan tapaa ausseista tuttua Juliaa ja seuraavana isona reissuna suunnitteilla kesälle interrail. Ja lisää kohteita tulee mieleen, saa nähä miten maltan tän kevään olla kotona:D Taidan pitää tän ihan vaa matkablogina, joten aktivoidun ehkä sit just ennen kesää tai jos jaksan, saatan kirjotella näistä minireissuistaki kevään aikana. Näihin sanoihin päätän tämän tapauksen. Ei muuta kun kiitos ja kumarrus kaikille ihmisille, jotka autto mua lähtee tälle reissulle, kohti uusia tuulia vaan ja kaikille oikein hyvää ja kokemusrikasta vuotta 2016!♥

 Loppuun vielä pieni kokoelma kuvia reissun eri kolkista, melkee ikävä alkaa jo tulla xd