Sopulin vaellusvuodet: Yksinäisiä jalanjälkiä hiekalla ja miljoonia ajatuksia pinnan alla

Nyt sit sekin on koettu, viikko yksin matkustamista takana ja taas ollaa bondailtu Emmyn kaa Bangkokissa. Iha alkuu ny sanon sen, mitä varmaa suurin osa haluu tietää: kyllä, reissu meni hyvin, ei, en kadu että tein sen ja kyllä, voisin tehdä sen uudelleen. Tai niinhä mä teenki jo muutaman päivän päästä, mutta hyvin pääsin tällee esimakuun! Ei sillä, ettei Emmyn seuraa ois missää vaihees kaivannu (heh heh), vaan uutena kokemuksena otin kaiken avosylin vastaan.

Keskiviikkona Singaporessa käytiin viel syömässä viimeinen yhteinen ateria ennen ku suunnattiin junalle. Meillä oli sama linja, mutta eri suunnat, joten vietettiin yhteistä laatuaikaa siinä laiturilla. Junan saapuessa sanottiin "suomalaisen miehiset" heipat ja nousin kyytiin. Vasta junassa alkoi nousta pintaan pieni jännitys. Nyt sitä oikeesti ollaan sitten ihan yksin reissaamassa viikko, mitäköhä tästä tulee? Junamatka kentälle kesti hyvän tovin, mutta hyvin pääsin perille ja paikanpäällä oli selkeät ohjeet eteenpäin. Kentällä tiskille päin kävellessä hermostus oli vaihtunut kutkuttavaan innostukseen. Mulla yleensä tulee aina lentokentillä (ainakin suurimmalla osalla) tämmönen fiilis menokohteesta riippumatta ja kyllä se autto vähän rentoutumaan. Oli myös hyvä, että kaikki kentällä sujui ongelmitta: passitullin läpi en oo täl reissulla päässy niin nopee ku Singaporessa, mulla oli hyvin aikaa käppäillä ennen lennon lähtöä ja lentokin onnistu lähtee ajoissa. Näin virittäydyin hyvillä mielin tulevaan koitokseen ja ootin innolla, mitä vastaan tulee.

Krabilla meno ei ollutkaa ihan niin vaivatonta. Passitullissa kesti hyvä tovi päästä läpi, kielimuurin takia bussikuljetuksen järkkääminen hotellille oli hieman hankalaa ja shuttle bussin viimein saapuessa paikalle edessä oli pitkä, hidas ja monen mutkan kautta menevä matka Ao Nang Beachille. Lopulta pääsin hotellille ja huoneessa taputin itseäni olalle. Perille on päästy ja hengissä vielä ollaa, hyvä hyvä! Illalla ihan vain kävin syömässä herkullista pad thaita, katsoin kun ihmiset päästivät kynttilöitä merelle Loi Krathong -juhlan kunniaksi ja rentouduin ihan vaan huoneessa. Vaikka en nyt niin kauaa ulkona ollutkaan, oli tullut hyvin selväksi turistien - ja erityisesti suomalaisten sellaisten - osuus. Kävelykadun varrella oli pari suomalaisravintolaa/-baaria, kohtasin monta suomea puhuvaa perhettä ja pariskuntaa ja yhdessä kaupassa soi cheekin levy. Yhtenä iltanakin katukeittiön ruokaa odotellessa yksi pitäjistä tuli kysymään, haittaisiko minua jos samaan pöytään tulisi pariskunta tilanpuutteen vuoksi. Koska tämä ei tietenkään minua haitannut, ohjattiin vanhempi pariskunta siihen istumaan. Ja ketäs muutenkaan kuin suomalaisia. Hymyillen kyllä tervehdin mutta koska he olivat syventyneet puhumaan omista arkisista asioistaan, päätin pysytellä hiljaa ja yrittää pitää pokkaa yllä. Turistien määrästä huolimatta ainakaan omalle kohdalle ei sattunut niin paljoa massaaaage tuk tuk huutoja kuin Phuketissa, minkä otin vain positiivisessa mielessä. Matka sekä itseni seuraan tottuminen oli nähtävästi ottanut sen verran voimille, etten välittänyt ulkoa kuuluvasta jumputuksesta vaan nukahdin ajoissa ja vetäsinki sit melkein 12h unet.

Ao Nang Beach

Muutaman päivän olin sit kans Phi Phi saarilla. Sinnekään matka ei ollu täysin mutkaton. Jo bussi lautalle oli myöhässä, mikä nyt ei niin suuri yllätys ollut. Lauttakin pääsi lähtemään vähintään puoli tuntia myöhässä, oli ylibuukattu ja sateen yllättäessä kannella olleet ihmiset ahtautuivat johonkin suojaan seisoskelemaan kengät veden täyttäminä. Lautta kulki jäätävän hitaasti ja jossain välissä paikalle tuli toinen vene, johon jouduttiin siirtämää ihmisiä. Tämän jälkeen lautta pääs vähän nopeampaa, mutta kokonaisuudessaan matka kesti 1,5h kauemmin kun ois pitäny. En kyllä täällä ois odottanutkaa mitää luksuslaatua, mutta vähemmällä vaivalla ois ollu kiva päästä. Hotellinkin löytäminen oli hankalaa kapeilla, täyteen ahdetuilla teillä, mutta viimein illalla, märkänä ja uupuneena, pääsin huoneeseen. Toivoin todella, että Phi Phillä ois sit jotain annettavaa vastineeksi tästä kokemuksesta.

Ja kyllähän sillä oli. Jo seuraavana päivänä kävelin ylös portaita näköalapaikalle ja vaikka kuumuus ja hiki oli näännyttää mut, oli näkymä ylhäältä ehkä yksi kauneimmista mitä tällä reissulla - tai jopa koko elämäni aikana - oon nähny. Sininen taivas, turkoosi meri, vihreys sekä rannat veneineen oli kuin jostain matkailehdestä. Pieni maksu piti matkalla maksaa, mutta se ei hirveästi budjettia kaatanu. Lähempää tuttavuutta mereen tein seuraavana päivänä sukellusreissulla, joka oli vähän puolispontaani juttu. Toisin kuin ausseissa, meillä oli luvassa kaksi sukellusta ja ei tarvinnu olla käsikynkässä ohjaajan kanssa, mikä antoi paljon enemmän vapauksia itselle. Olihan se jännää, mutta nopeasti taas tottui hengittämään suukapulasta kuivaa ilmaa ja ohjailemaan liikettä omalla kropallaan ja sitten pystyi nauttimaan koralleista, uimisesta satojen kalojen muodostaman parven keskellä sekä painottomuuden tunteesta. Oli myös hyvä, että sukelluksia oli kaksi, sillä tokalla kerralla pystyi olemaan täysin rentona ja nauttimaan alusta asti täysillä. Vaikka korallit ei ehkä oo niin värikkäitä kuin ausseissa, oli vedenalainen maailma yhtä kaunis. Myös se, kuinka ohjaaja Tessa oli aivan yhtä lumoissaan ja että meillä meni nii hyvin yks yhtee, antoi jotenki paljon enemmä. Toka kerta oli vieläpä täysin ylitse muiden: nähtiin monien kalojen joukossa mm. kilppari, joka ikään kuin lensi vedessä, giant moray kurkkimassa luolastaan sekä lopuksi vielä uitiin lukuisten blacktip riuttahaiden seassa. Maya baylla syödessämme lounasta laivan kannella puhuttiin Tessan kanssa kaikesta ja päätettiin, että joku päivä tekisin kunnon sukelluskurssin (ehotus oli että jäisin nyt tänne tekee, mutta omasta mielestä ootan parempaa aikaa) ja se on kyllä ihan varteenotettava päätös. Unohtumattomia kokemuksia, joita en millään olisi halunnut missata.

Koh Phu Phi Don

Ylhäälle näköalapaikalle sai kyllä kavuta ja kaduilla oli paljon katsottavaa

Meijän sukellusjoukko: Rob, ohjaaja Tessa sekä minä

Takaisin paluu Ao Nangille sujui paremmalla menestyksellä ja tällä kertaa lautta pääsi jopa lähtemään ihan ajoissa ja istumapaikkojaki löyty enemmän, joten aikalailla tuurista riippuu mitä osakseen näissä asioissa saa. Vaikka lomailuna olin tän täysin ottanu, en nyt niiin hirveän useasti rannalla vaa kölliny iha osittain vaa säänki puolesta, mutta hemmottelin itteäni muilla jutuilla: hyvällä katuruualla, halvalla hieronnalla ja tietenki sitten sillä auringolla kun sitä sain osakseni. Vikana päivänä suuntasin pitkähäntäveneellä Railay Beachille sit tosissaa imee ne vikat auringonsäteet itteeni. Kaunis paikka sekin ja kiva nähä, mutta Ao Nang oli ihan hyvä valinta yöpymisen suhteen. Myös tinkimisen makuun pääsin sit lopulta kans (ei sillä et ois ollu mahollisuutta aikasemmin) ja kun pääs yli siitä outouden tunteesta, siitä muotoutu ihan hauska tapa. Oli onnistumisia ja niitä huonojakin vetoja enkä tiedä, kuinka paljon "tappiota" tuli sit siinä tehtyä, mutta ainakin sain kokea tekemisen riemun.

Ei yksin olo aina kivaa ollut. Vaikeinta oli iltaisin ja ruokaillessa, kun ei ollut ketään pöytäseuraa, jonka kanssa puhua turhanpäiväisyyksiä tai kelailla päivän tapahtumia. Oli outoa, ettei oikeesti jakanut näitä juttuja kenenkää kanssa enkä tiiä, menikö siinä vähän niinku puolet ilosta periaatteessa. Illalla paineet kaikesta suunnittelusta ja epätietoisuus niiden onnistumisesta alensi hieman mielialaa. Mutta lopulta sitä huomas, ettei oo toisesta riippuvainen ja kaikki menee hyvin, kunha vaa luottaa itseensä. Ja parasta ehkä tässä reissussa oli se, että tosiaan päätösvalta on yksin mulla ja saan tehä oikeesti ihan mitä ja milloin huvittaa. Herätä myöhään, pysähtyä nauttimaan maisemasta niin kauan kuin jaksaa ja jatkaa taas matkaa minne jalat päättääkään viedä. Ja tottakai ahistaa miettä tulevia juttuja, mutta ei ne pakolla paremmin mee jos ois kaveri mukana. Kyllähä se oli kiva taas pitkän lentokenttähengailun jälkeen nähä tuttu naama ja seikkailla taksilla ympäri kaupunkia ettimässä hostellia, höpötellä asioista ja syödä seurassa, mutta oli kiva huomata, että yksinki pärjää.

Ja voi kuinka mä haluisin lopettaa tän tekstin johonkin oikein kliseiseen juttuun, minkä opin tän viikon aikana. Voi kuinka tekiskään mieli ladella oikein äklömakeaa tekstiä itsensä ja uuden suunnan löytämisestä, muutoksesta ja vastaavasta. Mutta kun ei. Ei sillä etten mitään ois hoksannu Krabin reissun aikana, mutta valitettavasti ei mitään maailmankuvaa järisyttävää putkahtanu päähän. Sen kyllä opin kirvelevällä tavalla, etten enää lähe vaeltaa ripsarit silmillä. Ehkä oon vaan niin syvällä ajatuksissani koko ajan, ettei sillä oo eroa missä seurassa oon. Ja kyllähän mulla on vielä se toinen mahollisuus kaivella yksikseni ajatuksiani tän reissun puolella: Emmy suuntautuukin kohti kotia sitten maanantaina ja mulla on tavoitteena körötellä bussilla Kambodzaan ja siitä taas jatketaan yksin, tällä kertaa paljon rennommin mielin, kohti uudenlaista seikkailua. Hymyssä suin ja avoimin mielin vaan, kohta vika viikko Aasiassa käyntii ja musta kuullaan sitte Vietnamin päässä!